RUOKA ON MONIKULTTUURINEN TAPAAMISPAIKKA – MIETTEITÄ NEW NORDC FOOD SEMINAARISTA

lokakuun 11, 2011 kello 7:09 pm | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

Food is a multicultural meeting place.  Niin sanoi norjalainen ruokatoimittaja Andreas Viestad kertoessaan Geitmyra-hankkeesta New Nordic Food -seminaarissa Helsingissä.  Pidän parhaillaan taukoa kiireestä ja vietän kaksi päivää pohdiskellen ruokaa ja sen erilaisia merkityksiä.  Pistän tännekin muistiin muutaman kuulemani ajatuksen:

Andreas Viestad Norjasta siis kertoi norjalaisesta juuri avatusta Geitmyra-hankkeesta.  Siitä kertoi vasta myös Fooducationin Erik ja häneltä olin kuullut siitä jo aiemminkin (terveiset vaan Erik sinne Norjaan, jos satut vaikka lukemaan tämän;-) Geitmyra on Oslon keskustassa sijaitsevassa 1700-luvun kaupunkitalossa toimiva lasten ruokakulttuurikeskus, jossa ruokaa kasvatetaan, valmistetaan ja maistellaan.

Viestad on norjalainen ruokatoimittaja, joka kertoi vielä jokin aika sitten ollut kovinkin innostunut molekyyligastronomian futuristisista suuntauksista.  Viime aikoina hän on kuitenkin omien sanojensa mukaan innostunut yhä enemmän ihan perinteisen ruoanlaiton luonnontieteestä.  Sellaista symppaan minäkin.  Laitan tähän vielä lopuksi Geitmyran arvot.  Näitä komppaan:

1. Ruoalla on itseisarvo (Food has a value in itself)
2. Ruoanlaitto on oppimista (Cooking is learning)
3. Ruoanlaitto on terveyttä (Cooking is health)
4. Ruoka on kaunista (Food is beautiful)

Yrittäkää sanoa kauniimmin!

Ruoka on ihmiskunnan yhteinen kohtaamispaikka, jossa kommunikoidaan kaikkiin suuntiin: kaikkien ilmansuuntien ja kulttuurien lisäksi keskustelua käydään myös ajassa kurottamalla sekä historiaan että tulevaisuuteen.  Vielä yksi Viestadin Geitmyra-kiteytymä: Geitmyra auttaa poistamaan jakolinjaa perinteisen ja modernin ruoan välillä (Help remove division between traditional and modern food).  Mitä sitä turhaa lokeroitua ahtaasti johonkin genreen, kun voi nauttia elämän monimuotoisuudesta myös ruokapöydän ääressä!

CUEVAS DE LA ARAÑA

kesäkuun 18, 2011 kello 9:15 pm | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

609 asukkaan Bicorpin kylä Espanjan Valenciassa vartioi 7-8 000 vuotta vanhoja kalliomaalauksia, joista kuuluisin on hunajankerääjiä kuvaava maalaus läheisessä Cuevas de la Arañjassa, eli Hämähäkkiluolissa.

Ne olivat niin lähellä ja kuitenkin vähän liian kaukana, kun suuntasimme Valencian matkallamme kohti pientä Bicorpin kylää.  Jos suuntaatte alueelle, kannattaa varata yksi ylimääräinen päivä, jolloin ehtii patikoida myös paikan päälle päiväretkelle, kuten tämän linkin kaveri on tehnyt.  Me tutustuimme vain pieneen museoon kylässä, joka sekin oli ainakin ruokafriikille mieleenpainuva elämys.

Kuvat alkuperäisistä maalauksista koristivat museon seiniä

Cuevas de la Arañjan kalliomaalaukset ovat yksi harvoista hunajankeruuta kuvaavista.  Toinen, josta olen nähnyt kuvia, on Intian Pachamadhista, joista on kuva muun muassa Toussaint-Samat’n kirjassa History of Food (Blackwell Publisher 1992).  Kirjassa arvioidaan hunajan olleen yksi ensimmäisistä keräilytalouden kohteista, ja sitä paitsi muiden keräilytuotteiden, kuten juurien, toukkien, siementen, marjojen ja hedelmien (joiden makeus on kaukana nykylajikkeiden makeudesta) ohella varmasti kaikkein palkitsevin.  Tuottaahan pienikin tippa hunajaa ihanan makean aistimuksen, jonka etsimiseen aistimme on viritetty äärimmilleen.  Aistimus, joka meille yltäkylläisyydessä eläjille tuottaa niin paljon tuskaa ja ahdistusta varsinkin näin bikinikaudella.

Kaivoin muistakin lähteistäni esiin kaikki ne kohdat, joissa kerrottiin makeasta mesoliittisella kaudella, jolloin nuokin kuvat on ilmeisesti ikuistettu kallioseinään.  Sitä ei ollut paljoa.

Tältä se ehkä on näyttänyt livenä...

Tutkijoiden Jean-Louis Flandrinin ja Massimo Montanarin toimittamassa A Culinary History of Food -kirjassa ohittaa tämän ajan muutamalla lauseella ja toteaa vain, että jääkauden jälkeisellä kaudella metsästyksessä siirryttiin pienemmän riistan (kuin mammutit) metsästykseen, jota täydensi kalastus ja keräily. Reay Tannahillin kirjassa Food in History hunaja kuvataan ihmisen vuosituhansia vanhaksi keräilykohteeksi, josta makeuden lisäksi sai ihanasti päihdyttävää juomaa.  Veden ja hunajan seos kun fermentoituu spontaanisti alkoholipitoiseksi simaksi.  Kumpi lienee ollut tärkeämpi syy etsiä hunajaa, makeus vai humala?

No jopa tapauksessa, hämähäkkiluolan maalaukset ovat heränneet henkiin Bicorpin kylän museossa, jossa ne oli rakennettu mielikuvitusta ruokkiva tarina 8000 vuotta sitten eläneen yhteisön elämästä ja hunajan roolista siellä.  Kannattaa piipahtaa, jos liikkuu noissa maisemissa!

*************************************************************************************************

Blogi taitaa nyt jäädä kesätauolle.  Syksyn MG klubin teemana tulee muuten olemaan “ruoka ja viini”, kun mukaan liittyy viiniasiantuntija Mika Vanne.  Ensimmäisellä kerralla pohditaan tanniinien ja proteiinien välisiä reaktioita.  Sitä odotellessa mukavaa kesää kaikille!

TAITEESTA SANANEN

huhtikuun 15, 2011 kello 10:36 am | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | 1 kommentti

Arjen sankaruutta ruokalautasella

Jokiksen Hanna oli pitänyt hienon Taidetta lautasella -kisan!  Vaikken osallistunut, se ilahdutti minuakin suuresti, sillä mielessä on muhinut pitkään samaan teemaan liittyvä postaus yöpöydälläni lojuvasta At the Impressionists’ Table -teoksesta. En tiedä, saanko sitä koskaan valutettua ääni sisältä kirjaimiksi, mutta sitä odotellessa nautiskellaan ruokataiteesta eri yhteyksissä! Minä saan sitä annoksen muun muassa anopin luona, jossa on seinälle ripustettuna Chicagosta taannoin ostamani ainakin minun sydäntä lämmittävä tuliaistaulu.  Siinä on ruokaa, taidetta, välittämistä ja sen mukanaan tuomaa sankaruutta.  Sellaisia tarvitaan ja sellainen haluaisin minäkin olla;-)

RUOANLAITTO EI OLE ARJEN SANKARUUTTA

helmikuun 27, 2011 kello 4:44 pm | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | 4 kommenttia

Eero Järnefeltin Kaski eli Raatajat Rahanalaiset oli ainoa ruokaan liittyvä teos Ateneumin Arjen sankarit -näyttelyssä. Ruokafriikin se sai ajattelemaan kahta asiaa. (Kuva otettu Wikipediasta)

ainakin, jos antaa Ateneumin “Arjen sankarit” -näyttelyn tehdä rajauksen.  Siellä arjen sankaruus tulee suuremmista asioista – kurjuudesta, köyhyydestä ja vallankumouksellisuudesta. Naisista yhdeksi näyttelyn suomalaiseksi suurhahmoksi nousi Minna Canth, jonka työ naisten aseman, kuten naisten oikeuden koulutukseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, parantajana  on tietysti merkittävä.  Näyttelyn nähtyäni taidankin kaivaa Minna Canthin novellit uudelleen esiin (odottavat lukijaansa kesäasunnon yöpöydällä).

Muttamutta. Ateneumin näyttely ei siis huomio arkista, joka päivä toistuvaa ruoan hankintaa ja valmistamista osaksi arjen sankaruusmytologiaa.  No, oli siellä tietysti teema “otsasi hiessä sinun pitää…” punottuna eri osioihin, mutta ei sitä, mikä on päivittäin useita kertoja toistuva ruoan ikuinen kiertokulku luonnosta tai pellolta tulisijoille tai keittiöihin ja sieltä nälkäisen sielun ja ruumiin ravinnoksi.  Näyttely sai minut, ruokafakki-idiootin,  miettimään kahta asiaa:

1. Miten “Arjen sankaruus” kuvattaisiin juuri nyt meidän aikanamme ja meidän maailmassamme?  Olisiko se kiireisen perheenisän ja -äidin tuskaista tasapainoilua työn ja kodin odotusten keskellä tyyliin:  Herätys, lapset hoitoon, töihin, töistä kauppaan, lapset hoidosta, nopea välipala, lapset harrastuksiin, kotiin syömään, lapset nukkumaan, seuraavan työpivän valmistelua, levottomasti nukkumaan, herätys, …. ? Vai olisiko se pätkätöiden, työttömyyden, ehkä leipäjonojen tilkuttamaa puuduttavaa selviytymistä seuraavaan päivään tai ensi viikkoon?  Onko kumpikaan noista riittävän suurta sankaruudeksi vai tuleeko meidän todeta, että tässä ajassamme me emme elä sankarimyyttien aikaa?  Entä mikä rooli ruoalla olisi?  Olisiko se syyllisyyden värittämiä ostoskärryjen sisältöä piilottelevia lymyileviä arki-illan kauppareissuja,  annosten nopeaa mikrokypsennystä ja häpeällistä turvautumista valmisruokiin tai puolivalmisteisiin?  Olisiko se sankarillista?  Vai olisiko sankaruutta mielummin lähiruoan tinkimätön metsästys ja huolellisesti suunnitellut alusta saakka itse tehdyt arkiateriat, jonka äärelle perhe kerääntyy elämän myrskyjä pakoon?  Niin, mikä olisi tämän päivän arjen sankaruutta, jota tulevaisuuden taidenäyttelyt ylistäisivät?

Kirjahyllystäni löytyi 9 taidekirjaa, joista tähän tarkoitukseen tärkein oli tuo päällimmäinen James Yoodin "Feasting - A celebration of food in art". Olin ostanut sen joskus kauan sitten Chicagosta. Siitä oli hyvä lähteä liikkeelle.

2. Miten ruoka sitten näkyy taiteessa, jos siitä ei arjen sankaruuteen näy murentakaan?  Spontaanisti muistin hauskoja kokemuksia esimerkiksi Kiasman näyttelyissä Lakritsinsyömisen, Maitokiven ja kanamunien vuoristoradan. Ne olivat kaikki iloisia taideteoksia. Mutta onhan niitä ruokataideteoksia maailma väärällään.

Onkohan tämä laillista? Ina Collianderin väripiirros Banaaneja ja appelsiineja 1956 teoksesta Ina Colliander, Puun kosketus (Taina Lammassaari ja Pappismunkki Arseni, Otava 1991)

Hyvä lähtökohta oli Chicagon Taideinstituutissa vaikuttavan James Yoodin teos Feasting – A celebration of food in art.  Siinä hän nostaa ruoan, syömisen ja erityisesti ruoan jakamisen symboliselle tasolle ja käy läpi ruoan monia merkitystasoja Monet’n, Renoir’n, Cézannen ja monien muiden maalausten kautta.  Samaa tunnelmaa löytyy läheltäkin vaikkapa Helene Shjerfbeckin tai omasta kirjahyllystä löytämieni Ina Collianderin hedelmäasetelmissa.

No, ei näistä esimerkeistä mikään ole tietenkään lähelläkään arjen sankaruutta. Ehkä enemmänkin arjen juhlaa tai arjen kepeyttä?  Täytyykin jatkaa ruokaan liittyvien arjen sankaritarinoiden etsimistä taidemaailmasta. Juuri sopiva loppuelämän kestävä pikku projekti.

ESTÔMAGO – THE GASTRONOMIC STORY

helmikuun 13, 2011 kello 12:12 pm | Mukavia ravintola- ja muita ruokaelämyksiä, Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

Toinen loppuviikon mukava tunnelmahetki ruoan parissa löytyi Seinäjoen Food & Life messujen pienestä kahvilasta. Seinäjoen ammattikorkeakoulun Kauhajoen yksikkö oli rakentanut messuille oman kahvilan, jonne pieteetillä valitut vanhat huonekalut, valkoiset pöytäliinat ja mummon kahvikupit loivat lempeän tunnelman. Aika pysähtyi ja messukeskuksen hälinä jäi taka-alalle. Seinälle kirjoitetut mietelauseet, kuten tämä "Ajan tuhlaaminen on tärkeä osa elämää" vahvistivat hiljaista viestiä. Kahvilaidean takana oli SeAMK/Kauhajoen opettaja ja tutkija Tuija Pitkäkoski, jonka käsialaa ovat monet muutkin ruoan elämyksellisyyden merkitystä korostavat tapahtumat Etelä-Pohjanmaalla, mm. Kauhajoen Ruokamessujen yhteydessä järjestetyt Festina Lente -illalliset.

Television kaukosäädin lopetti hajamielisen kanavasurffailunsa perjantai-iltana Silver-kanavalle, josta oli juuri alkanut brasilialainen filmi Estômago – The Gastronomic Story.  Ilta vierähti siinä kotisohvalla hienossa tunnelmassa, kun köyhän Raimundo Nonaton – alias Rosmariinin – tarina rakentui nälän, ruoan ja merkillisen rakkauden sirpaleista lopulta yhdeksi elämän suurista teemoista “Syö tai tule syödyksi”.

Brasilialais-italialaisen Marcos Jorgen vuonna 2007 ohjaama elokuva on palkittu useilla latinalaisamerikkalaisilla palkinnoilla.  Tarinan onneton maalaisjuntti Nonato rantautuu Sao Paoloon, jossa löytää oman lahjakkuutensa kokkina, rakastuu ilotyttö Iriaan ja niin edelleen.  En kerro enempää, sillä en halua pilata tarinan nautintoa niiltä, jotka eivät sitä vielä ole nähneet.

Minä mykistyin paitsi tarinan, myös sen kerrontatavan edessä, kun sirpaleista kootussa tarinassa ei ennen loppuhuipennusta tiennyt, kumpi on menneisyyttä ja kumpi nykyhetkeä -  vankilaelämä vai rakkaustarinan rakentuminen Sao Paolon kaduilla ja keittiöissä.  Myös näyttelijäsuoritukset olivat upeita ja pääosanesittäjä João Miquelin viaton katse aivan henkeäsalpaava.  Menkää ja katsokaa!