KEMIA ON RUOKAKESKUSTELUN DEMILITARISOITU VYÖHYKE

tammikuun 15, 2011 kello 9:06 am | Kotikokkausta tieteellisesti, Molekyyligastronomia meillä, Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

Ruokakeskustelun ykkösteemat ilmiintyivät Kauppalehdessä rinnakkaisiksi kolmossivun otsikoiksi Hyvä olo syömällä ja Syyllisyys on espanjalainen tomaatti

Torstain Kauppalehden 3-sivulla oli hienosti rinnakkain ruoan kaksi tämän hetken suurta ruokateemaa,  terveys ja syyllistäminen.  Ravintoloiden kauden tarjontaa esittelevä teksti käsitteli ruokaa ja terveyttä, ja siinä osterinkin kohdalla esiin, ja syömisen motivaattoriksi nostettiin se, että se (kuulemma) alentaa kolesterolia.  Vieressä Cilla B oli ottanut ruoalla syyllistämisen osuvaksi otsikoksi ja teemaksi omaan kirpeään pohdintaansa siitä, miten meitä syyllistetään ja miten se oikeastaan onkin ilmeisesti ihan hyvä asia.

Sain tuosta sivusta hienon aasinsillan Tieteen Päivillä pitämäämme Ruoka ja arkipäivän kemia -sessioon, johon olimme koonneet ajankohtaisia ruokateemoja.  Koska terveys ja ruoka oli omina osioinaan jo muualla Tieteen Päivillä, keskityimme me muihin ajankohtaisiin näkökulmiin.  Professori Teemu Teeri luennoi aiheesta Geenit ja Ruoka, kun ETM Marjo Särkkä-Tirkkonen kertoi toisesta tunteita herättävästä teemasta otsikolla Luonto kemistinä – luomun kemiaa.

Ennen näitä vahvoja mielipiteitä ja tunteita herättäviä aiheita, minä sain kuitenkin aloittaa nuokin teemat yhdistävällä keittiön kemialla.   Kemian ja fysiikan lait kun ovat kaikille samat.  Esimerkiksi keittiössä proteiinit denaturoituvat tietyissä olosuhteissa, ja emulsiot muodostuvat tai epäonnistuvat luonnolakien mukaisesti kokattiinpa siellä luomua tai geeniruoka, kasvis- taikka lihapataa.  Kemia onkin kuumana vellovassa ruokakeskustelussa rauhan rakentaja ja demilitarisoitu vyöhyke 0;-)

Laitan tähän vielä talteen oman esitykseni tiivistelmän.  Koko luento näyttää löytyvän myös videotallenteena HY/tietotekniikkakeskuksen sivuilta.  Otin  mukaan parikin MG-klubissa käsittelemäämme teemaa ja siellä saadut tulokset tulivat täälläkin hyvään käyttöön.

***********************************************

KEMISTI KEITTIÖSSÄ – RUOKA ON MYÖS KEMIAA (Tieteen Päivät 2011)

Tässä esityksessä tarjoillaan kolmen ruokalajin kemistin menu, joka koostuu kalalautasesta, pihvistä lisukkeineen sekä raikkaasta marjajälkiruoasta.

ALKURUOKA – GRAAVIA LOHTA

Graavi lohi on kansainvälisestikin tunnettu pohjoismaisen keittiön erikoisuus.   Siinä kala suolataan ja kalan lihan rakennetta pehmitetään kevyen suolakäsittelyn avulla.

Kalan pinnalle levitetään kerros karkeaa suolaa (noin 5 % kalan painosta) ja suolan annetaan vaikuttaa painon alla viileässä ½ – 3 vrk.  Kun osa suolasta liukenee lihan pintaan, väkevä suolavesi irrottaa osmoottisen paineen vaikutuksesta nestettä kalan lihasta ja kala kuivuu hiukan.  Samaan aikaan suola kuitenkin pääsee tunkeutumaan kalan lihaan ja osa lihasten proteiineista liukenee suolaveteen.  Tämän seurauksena kalan lihakset ja rakenne pehmenee.

Graavin lohen teko-ohjeet vaihtelevat.  Kun suomalaiset graavaavat lohensa yleensä suolan avulla, lisäävät ruotsalaiset suolan sekaan myös ripauksen sokeria.  Miten sokeri vaikuttaa graavaustulokseen?  Entä, ovatko kansakunnan johtavat herkkusuut oikeassa väittäessään, että ainoa oikea tapa valmistaa lohta suolaamalla on jääkellarin lohi?

Sokeri vaikuttaa graavautumisnopeuteen, sillä se muun muassa kasvattaa osmoottista painetta kalan pinnalla ja siten nopeuttaa nesteen irtoamista lihaksista.  Jääkellarin lohi, joka valmistettiin liottamalla kalaa sopivan väkevyisessä suola-sokeriliuoksessa (esim. 7,5 % suolaa, 2,5 % sokeria), tuottaa pehmeän ja mehevän lopputuloksen, eikä lohi käsittelyn vaikutuksesta kuivu lainkaan vaan parhaimmillaan saa jopa hiukan lisää painoa.

Lihan pinnalle ripoteltu suola on vetänyt lihasta nesteet pintaan

PÄÄRUOKA – PIHVI

Pihvin lihaisa maku muodostuu sen sisältämistä proteiinien pilkkoutumistuotteista, täyteläisen makuisista aminohapoista, jotka molemmat antavat lihaan täyteläisen maun.  Lihassa on myös suoloja, orgaanisia happoja ja pieni määrä varastosokeria.  Näiden tuottamat häivähdykset suolaisuutta, happamuutta ja makeutta täydentävät lihan miellyttäväksi koettua makuelämystä.

Kypsentäminen tuottaa lihaan aromiaineita, joita syntyy lihan proteiinien, sokereiden ja rasvojen pilkkoutuessa että niiden reagoidessa keskenään korkeassa lämpötilassa.  Kypsennetyn lihan maku ja aromi onkin paljon monipuolisempi kuin raa’an.  Erityisen herkullinen on lihan ruskea, rapea paistopinta, joka syntyy, kun sokerit ja aminohapot reagoivat keskenään korkeassa lämpötilassa ja tuottavat suuren määrän väri- ja aromiaineita niin sanottujen Maillard-reaktioiden seurauksena.

Pitääkö pihvi suolata ennen vai jälkeen paistamisen?  Valinta jakaa pihvin paistajat klaaneihin, jotka puolustavat intohimoisesti omaa tekniikkaansa.  Pihvinsä ennen paistamista suolaavat perustelevat tekniikkavalintaansa paremmalla maulla, joka suolatun pihvin pintaan kuuleman mukaan syntyy.  Pihvinsä vasta paistamisen jälkeen suolaajat kuitenkin väittävät juuri päinvastaista.  Heidän mukaansa pihvin paistopinta tulee paremmaksi ilman suolaa, ja suolaisuuden maun saa lihaan vähemmällä suolamäärällä, kun suolan ripottelee pihvin pintaan juuri ennen nauttimista.

Tässä paistetun pihvin stereomikroskooppikuvassa keskellä diagonaalisesti menee lanka, joka erottaa ennen paistoa suolaamattoman (vasemmalla) ja suolatun pihvin pinnan. Erityisen kiinnostava on tuo pieni proteiinihyytymä oikealla. Se on suolaliuospisarasta paiston aikana syntynyt proteiinihyytymä ja todiste siitä, että suola imee lihasta nestettä, johon on liuennut proteiineja.

Omissa testeissämme olemme havainneet, kuinka pihvin pintaan ripoteltu suola vetää nestettä lihan sisältä ja lihan pinta kostuu välittömästi suolauksen jälkeen.  Vaikka suolan irrottaman veden määrä oli niin pieni, ettei se vaikuttanut lihan koettuun mehevyyteen, se kuitenkin kostutti lihan pinnan. Kun pannulle joutui vettä, pihvin pinnan lämpötila ei noussut yhtä jyrkästi kuin pinnaltaan kuivia (suolaamattomia) pihvejä paistettaessa. Veden haihtuminen sitoo lämpöä, ja lämpötila pysyttelee veden kiehumispisteessä (100 C) niin kauan, kuin vettä haihtuu.  Maillard-reaktiolle tuo 100 asteen lämpötila on liian alhainen, eivätkä ruskistumisreaktiot pääse kunnolla käyntiin.  Niinpä ennen paistoa suolattujen pihvien pintaan ei muodostunut yhtä tummaa ja rapeaa paistopintaa, kuin suolaamatta paistetuille pihveille tapahtui.   Voimakkaan värisestä ja makuisesta paistopinnasta pitävien kannattaakin paistaa pihvinsä kuumalla pannulla ja mahdollisimman kuivina.

Peikkovaahtoa on näillä sivuilla esitelty ennenkin...

JÄLKIRUOKA – KAKSI ERILAISTA MARJAVAAHTOA

Vaahto on nestettä, johon on sidottu ilmaa tai muita kaasuja.  Kuplat voi vangita ruokaan esimerkiksi rasvan tai proteiinien avulla. Ruoissa vaahdot tarkoittavat kuohkeutta ja ilmavuutta ja usein ne juhlistavat jälkiruokia.

Perinteisin vaahdoista on kermavaahto, joka syntyy, kun riittävän rasvapitoinen (noin 30 %) kerma vaahdotetaan.  Tällainen rasvaemulsio pystyy rasvapisaroidensa avulla sitomaan suurin piirtein saman määrän ilmaa.  Kermavaahdon rasvapitoisuus on siten vain puolet kerman vastaavasta.  Marjojen kanssa nautittuna jälkiruoka kevenee entisestään.

Jos kermavaahdon suuri kalorimäärä kuitenkin pelottaa, voi jälkiruoan tehdä myös kevyemmin valkuaisvaahdon avulla.  Siinä ilma sidotaan vaahdoksi kananmunan denaturoituvien proteiinien avulla, eikä rasvaa tarvita lainkaan.  Esimerkiksi ”Peikkovaahto” – norjalainen vaahdotettu puolukkajälkiruoka syntyy, kun kananmunan valkuaisvaahtoon sekoitetaan sama määrä makeutettua puolukkasurvosta tai -mehua.

BON APPETIT – TOIVOTTAVASTI RUOKA MAISTUU!

Ruanvalmistuksessa pätevät kemian ja fysiikan lait, joihin perehtymällä jokainen voi opetella tekemään entistä parempaa ruokaa.  Kemian ja fysiikan tiedot hallitseva kokki pystyy ohjaamaan keitoksiaan kohti toivomaansa lopputulosta.

Kritiikkiä kritiikille

joulukuun 9, 2010 kello 9:44 pm | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | 4 kommenttia

Ankanmaksa-annos Olosta. Tätä en osaa tehdä itse, mutta nautin sen mielelläni samalla iloiten, että maailmassa on tällaista(kin) osaamista! Minusta on myös hienoa, että alan osaajat haluavat jakaa salaisuutensa kanssamme.

Mikähän ihme konservatiivisuuden tättärää oli pyörähtänyt Hesarin ruokatoimituksessa, kun siellä oli oikein mahtimuskeleilla lyöty kahta uutta valtavirrasta poikkeavaa ruokakirjaa?  Hyökkäyksen kohteeksi oli joutunut Kiehuu 10+ ja Olon keittokirjaa.

Kritiikki kohdistui erityisesti kirjojen resepteihin, joita ei kotikeittiössä ihan helpolla loihditakaan.  Lisäkritiikkiä tuli tuon synnin päälle kikkailusta (oli ilmeisesti liian kauniita asetelmia lautasella?) ja mistä lie hienostelusta.  Ei ole sallittua sellainen Suomessa!

Ihan tavallisia maalaisjuustoja Suomesta. Vai onkohan liian kauniisti aseteltu?

En ollut ollenkaan samaa mieltä toimittajien kanssa.  Minulle itselleni oli noita kirjoja ja samaisia reseptejä lukiessani hiipinyt mieleen toisaalta suuri kateus ja toisaalta suuri ilo siitä, että joku on jaksanut hioa noita luomuksia meidän muiden iloksi.

Tuli myös oivallus siitä, miksi joskus kannattaa mennä ihan ravintolaankin, vaikka kokkaaminen kotona on mukavaa sekin.  Sillä eiväthän ne olleet mitään “pöperöä 20 minuutissa” -reseptejä.  Mutta- ihan niinkuin 99 % keittokirjoja selatessani – en nytkään aikonut yrittää toteuttaa reseptejä itse.  Reseptien sisään sen sijaan kotisohvalla kurkistan ihan mielelläni.  Ei tule tiskiä ja tulee muutenkin hyvä mieli.

Ja ajattele, että kun menet ravintolaan, saat nauttia luomuksista, joita on rakennettu useita päiviä!

Juttelin Olon Jari Vesivalon kanssa useampaankin otteeseen silloin, kun hän kirjoitti reseptejä kirjaan.  Samoin seurasin mielenkiinnolla, kun Krisa Lindgren keräsi suomalaisten huippujen osaamista Kiehuu-kirjaansa.  Sellaista asiaan paneutumista ja sydämen paloa ei kovin usein Suomessa näe!   Jäi vaikutelma, että tekijöiden tarkoitus olikin juuri jakaa parasta osaamista lukijoiden kanssa vaikkei reseptejä kotikeittiöissä ehkä väkerrettäisikään.

Tosi kurjaa, että tuo työ ja tavoite lytättiin noin rajulla tavalla – koko sivu Suomen yhdessä vaikutusvaltaisimmista ruokafoorumeista.  Epäreilua!

PS. Se oli kumminkin hieno tieto, että Olon kirjaa on myyty tähän mennessä (eli parissa kuukaudessa) jo 2000 kappaletta.  Uskon, että Kiehuu-kirja liikkuu vähintääkin samoilla lukemilla.  Onnea!

PULLEA MODENAN PULLO

marraskuun 21, 2010 kello 10:40 am | Mukavia ravintola- ja muita ruokaelämyksiä, Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | 2 kommenttia

Vasemmalla 25 ja oikealla 12 vuotta vanhat modenalaiset. Taustalla monet alkuperäistä prosessia mukailevilla tekniikoilla valmistetut balsamico-tuotteet. Raaka-aineina usein etikka, rypälemehutiiviste, säilöntäaine ja karamelliväri. Pyöreän pulloon saa pakata vain DOP-laatuisen tuotteen.

Pienessä Spilamberton kaupungissa Pohjois-Italiassa, noin 17 km Modenasta lounaaseen sijaitsee ”Museo del Balsamico Tradizionale”.  Suosittelen kierrosta jokaiselle ruokaharrastajalle, joka eksyy noille kulmille.  Kolmen huoneen pienen museon kiertää halutessaan nopeastikin varsinkin, kun sitä avittaa 15 minuutin filmi ja aiheesta tarinoiva säteilevän innostunut opas.  Vastapäisestä kaupasta voi ostaa aitoa modenalaista DOP-alkuperämerkinnällä leimattua balsamicoa. Valikoimassa on sekä sitä nuorempaa eli 12 vuotta kypsytettyä, tai vanhempaa 25- tai 50-vuotiasta.  Samoja löytyy myös Helsingistä ainakin Stokkan herkusta ja Hakaniemen hallista, mutta Suomen hinnoissa on lisää ainakin parikymmentä euroa.

Modenan aito, DOP-merkillä suojattu balsamico on jotakin ihan muuta kuin mitä meille yleensä modenalaisena tarjotaan.  Ne lierihattupäisen miehen kuvalla koristellut pullot ovat tosiasiassa vain karamellivärillä värjättyä tavallista etikkaa, johon on lorautettu mukaan vähän kokoon keitettyä rypälemehua.  Parhaimmillaankin niissä on vain muutama prosentti tynnyritavaraa.  Se ihan aito myydään pyöreissä, kuuluisan muotoilijan suunnittelemissa desilitran vetoisissa pulloissa, jotka jokainen on sinetöity ja numeroitu juoksevalla numerolla.  Se syntyy 12 – 50 vuoden kuluessa alueen etikkavarastoissa, ”acetaioissa”.

Pyöreään pulloon päätyvän etikan elämä menee suurin piirtein näin:

Vasemmalla museon vanha keittokattila ja oikealla äititynnyri.

• Modenan alueella kasvaneet rypäleet murskataan ja mäski keitetään tulella avonaisissa keittoastioissa, kunnes siitä on haihtunut noin ¼.  Sadasta rypälekilosta on ensin saatu 60 L mäskiä, joka on keitetty noin 40L:ksi.  Keiton aikana vaahto kuoritaan tarkkaan pois, jolloin saadaan poistettua myös karvaan makuisia yhdisteitä.
• 

  Osa tynnyripatteristoa. Jokainen eri puuta: mulperia, kirsikkaa, katajaa, ...

  Tiiviiksi keitetty mehu siirretään hetkeksi ”äititynnyriin”, jossa mehu saa ensimmäisen kosketuksensa vuosisatojen aikana valikoituihin mikrobeihin.  Ne ovat vastuussa tulevasta muodonmuutoksesta.

• Äititynnyristä mehu siirretään varsinaiseen käymis- ja kypsymistynnyreiden patteristoon. Tämä patteristo on vähintään viiden tynnyrin sarja, joista jokainen on tehty eri puulajista.
• Kypsyvä rypälemehu siirtyy vuosittain suuremmasta tynnyristä aina pienempään, kunnes se vihdoin vähintään 12 vuotta vaellettuaan pääsee makuraadin arvioitavaksi ja toivottavasti hyväksyttäväksi aidoksi DOP-laatuiseksi tavaraksi. Silloinkin tynnyristä otetaan pullotettavaksi korkeintaan 20 % sen sisällöstä, jotta jatkuvuus ja laadun tasaisuus taataan.

Alkupään suuremmat tynnyrit ovat usein harvempaa puuta, ja niissä tapahtuu etikan fermentaatio ja ”bio-oksidaatio”.  Kuumina kesinä mehussa tapahtuu monenlaisia muutoksia.  Tärkeimpiä niistä ovat hiivakäyminen, jossa mehun sokeri muuttuu etanoliksi, ja etikkahappofermentaatio, jolloin etikkahappobakteerit muuttavat etanolin etikakkahapoksi.  Siis toisin kuin normietikassa, jossa mehu käytetään ensin viiniksi, aidossa modenalaisessa molemmat fermentaatiot tapahtuvat yhtä aikaa.

Luulen, että tämä perinteinen balsamico onkin lähempänä antiikin rooman keittokirjojen rypälemehua kuin meikäläistä etikkaa.  Huomasin muuten, että Suomessa myytävissä balsamiconkaltaisissa tuotteissa (joita siis myös löytyy hyvin varustetuista ruokakaupoista ja Hakaniemen hallista) lukee usein raaka-aineena “käynyt rypälemehu”.  Sekin kertoo siitä, että kyseessä ei oikeastaan ole etikka.

Etikkahapon määrä on ainakin paljon pienempi kuin muissa etikoissa. Modenalainen on myös makeaa ja sen sokeripitoisuus on noin 50%.  Etikkahapon ja sokerin rinnalla syntyy lisäksi vuosien kuluessa suuri määrä aromiaineita.  Aika, mikrobikasvuston monipuolisuus ja tynnyreistä tulevat aromit vaikuttavat kaikki siihen, että aromikirjo on aivan toista luokkaa, kuin pikakäymisellä valmistetuissa tuotteissa.

Ilmasto on tärkeä osa etikan syntyä.  Noilla vuoristoseuduilla kuumia kesiä seuraa kylmä talvi, jolloin fermentaatio lakkaa ja rypälemehu saa levätä.  Kypsyessään etikaksi mehu käy läpi ainakin 12, joskus jopa 50 näitä kesien ja talvien syklejä.  Samalla se siirtyy hitaasti puutynnyristä toiseen.  Tynnyripatteriston pienemmät tynnyrit on valmistettu tiiviistä puulaaduista.  Näissä tynnyreissä tapahtuu etikan kypsyminen.  Kaikkein pienimmässä tynnyrissä etikka saa lopulta ikääntyä ja saada lopullisen arominsa.

Etikan vaellus kohti numeroitua pientä pulloa

Pitkän vaelluksensa aikana etikka vastaanottaa tynnyreistä jokaiselle puulajille tyypillisiä aromiaineita.  Siinä tapahtuu myös lukuisia kemiallisia reaktioita, kuten sokerin karamelloitumista.  Kevyesti suljetuista tynnyreistä etikkaa myös haihtuu ja tuote konsentroituu jatkuvasti.  Lopulta, 25 vuoden vaelluksen jälkeen sadasta kilosta rypäleitä on syntynyt 2 litraa aitoa modenalaista balsamicoa.

Nuorin DOP-balsamico on 12 vuotta vanhaa, mutta saatavilla on sekä 25-vuotiasta että 50 vuotta kypsynyttä balsamicoa.  Ei ihme, että balsamicon sanotaan sitovan sukupolvet yhteen:  Jos mehu siirretään äititynnyristä ensimmäiseen käymistynnyriin silloin, kun lapsi syntyy, on lapsi etikan valmistuessa teini-ikäinen.  Jos etikka saa kypsyä täyteen 50 vuoden ikäänsä, parhaassa tapauksessa jo kaksi uutta ihmissukupolvea on nähnyt päivänvalon.

Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja runollisesti.  Tarinaa on kuitenkin turha toistaa, sillä se on jo kerrottu.  Kiinnostuneet voivat imuroida sen kauniiden kuvien kera pdf-tiedostona koneelleen täältä.

KEITTOTAITO TEKI MEISTÄ IHMISIÄ … JA KAHLITSI NAISET KEITTIÖÖN

marraskuun 6, 2010 kello 8:36 pm | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | 2 kommenttia

Antropologi Richard Wranghamin kirja on pohjoismaiselle naiselle ahdistavaa luettavaa.

Harvoin ahdistun niin, kuin ahdistuin luettuani Harwardin yliopiston biologisen antropologian professori Richard Wranghamin kirjoittaman kirjan “Tulella kypsennetty – miten keittotaito teki meistä ihmisiä” (Terra Cognita, suom. Kimmo Pietiläinen).

Teksti väittää, että keittotaidon keksiminen kahlitsi naisen keittiöön.  Tämän tuskallisen väittämän Wrangham myös osoitti olevan totta käytännössä kaikissa kulttuureissa.  Onneksi ennen tätä ahdistavaa tietoa  sain nauttia mielenkiintoisesta pohdinnasta siitä, miksi juuri ruoan kypsentämisen taito on tehnyt meistä ihmisiä, erottaa meidät muista kädellisistä ja tekee meistä muita eläinlajeja menestyneemmän.

Richard Wrangham ei ole raa’an ruoan ystävä.  Päinvastoin, kirjansa alussa hän pyrkii kaikin tavoin osoittamaan raakaravinnon syöjät taivaanrannan maalareiksi ja haihattelijoiksi.  Heitä on ollut kautta aikojen ja aina he ovat hävinneet kisan kokkaajille.

Tämän teilauksensa jälkeen hän listaa kypsennyshypoteesinsa tueksi suuren määrän faktoja, jotka perustuvat siihen, että kypsennetystä ruoasta – olipa se sitten lihaa, kasviksia tai siemeniä – saamme energian huomattavasti tehokkaammin käyttöömme kuin raa’asta ravinnosta.  Esimerkiksi raakojen kasvisten tai siementen tärkkelys ei ole raakana käytännössä lainkaan imeytyvässä muodossa, mutta kypsennyksen myötä gelatinoitunut hiilihydraatti on nopeaa energiaa kehollemme. Lukija saa esimerkiksi seurata, kuinka paljon pidempään simpanssit joutuvat pureskelemaan ruokansa saman energiamäärän saamiseksi, kuin me kypsän pöperön purijat.  Kun ihmisapinat käyttävät ruokansa pureskeluun noin viisi tuntia päivästä (siis 42 % valveillaoloajasta), käytämme me tähän hommaan vain runsaan tunnin.

Koska ihmisapinat eivät voi riskeerata päivittäistä energiansaantiaan, ne eivät uskalla vapauttaa valveillaoloajastaan metsästykseen enempää kuin parinkymmenen minuutin pyrähdyksiä pikkuriistan perään.   Keittotaidon myötä ajankäyttömme sitten muuttui radikaalisti ja esimerkiksi miehet lähtivät joukolla suurriistan metsästykseen.

Koska keittotaito sitten syntyi? Wrangham päätyy esittämään, että tulen kesyttäjä oli homo erectus noin 1,9 miljoonaa vuotta sitten.  Perustelut hän löytää sekä muutoksista elimistössä (hampaisto, ruoansulatuskanavan oletettu koko, leukojen pieneneminen, …) että yllättäen ketteryydessä.  Hänen mukaansa tulen kesyttäminen aiheutti sen, ettei  homo erectuksen enää tarvinnut etsiä yöllä suojaa puista.  Seurauksena esi-isämme menetti ketteryytensä, mutta sai palkkioksi muun muassa juoksutaidon ja menetti sen seurauksena karvansa.

Emansipoituneen naisen kannalta ikävä uutinen on, että juuri tämä huomattavasti nopeutunut energiansaanti vapautti lajimme miehet metsästämään riistaa ja jätti sitten naiset leirinuotion ääreen valmistamaan kypsennettyä ateriaa metsästä palaaville miehille.  Samalla syntyi myös perhe ja avioliitto, sillä nainen ja hänen leirinuotiolla kypsennetty, houkuttelevasti tuoksuva energiapitoinen illallinen tarvitsi miehen suojelua heimon toisia miehiä vastaan.

Hyvä ruoka on parempaa kuin seksi, väittää Wrangham.  Hän menee pohdinnoissaan lopulta ihan villiksi, kun väittää, että miehet valitsevat vaimonsa nimenomaan keittotaidon perusteella ja esimerkiksi seksi on ihan toisarvoinen juttu.  Mies tarvitsee naista ruoanlaittajaksi, seksistä ei ole niin väliä.  Perusteluna muun muassa se, että lukuisissa kulttuureissa mies antaa naisen syrjähypyt helpommin anteeksi, kuin huonosti valmistetun aterian.  No, taisin jo minäkin vähän oikoa tieteellisiä tosiasioita, mutta kannattaa lukea kirja itse.

Ei kirjan pidä tosiasiassa antaa niin kovasti ahdistaa.   Voihan sitä halutessaan lukea niinkin, että nainen saa rauhassa nauttia vieraasta seksistä, kunhan tekee hyvää ruokaa!   Ja sitä paitsi tuo kaikki tapahtui jo lähes 2 miljoonaa vuotta sitten.  Emme kai me enää ole noiden tapahtumien vankeja?

UUTISIA JA ONNITTELUJA

marraskuun 4, 2010 kello 3:51 pm | Molekyyligastronomia maailmalla, Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

Tatu Lehtovaaran Suomalaiset kalaherkut-kirja on valittu Tieto-Finlandia -palkinnon ehdokkaaksi. ONNEA TATU, teit ruokakirjahistoriaa!!  Kaikki, jotka haluavat nähdä Tatun livenä, tulkaa MG-klubimme tapaamiseen marraskuun 3. maanantai eli 15.11.2010 klo 17-.  Tarkempia tietoja tämän blogin MG-klubi -sivulta.

Ferran Adria, rajojen rikkoja ja renessanssi-ihminen, on valittu maailman 49. vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi maailmassa.  En kyllä tiedä, kuinka vaikutusvaltainen taho tämä AskMen.com oikein on, mutta maininnan arvoinen juttu anyways.