RUOASTA JA KULTTUURISTA

marraskuun 4, 2010 kello 7:28 am | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | 1 kommentti

Minusta “Neljän tähden illallinen” on paras ruokakulttuuriohjelma ikinä.  Se kertoo kaleidoskooppimaisesti suomalaisen ruokakulttuurin tämänhetken tilan, eli sen, Mitä, Missä ja Kenen Kanssa Syömme.  Tuon määritelmän opin kerran ruotsalaisen ruokakulttuuritutkijan luentoa kuunnellessani.

Olen nähnyt vain muutaman osan ohjelmasta, mutta ne kaikki ovat olleet tosi hauskaa seurattavaa.  Suomalaiset kerääntyvät ruokapöydän ääreen – ainakin, jos televisiokamerat on paikalla;-) ja siellä avautuu monenkirjava maailma eineksistä ja puolivalmisteista käsityötaidon ylistyksiin ja yltiöterveellisyydestä hedonismiin.  Tärkeintä kaikissa tietysti se, että keräännytään yhteen jakamaan muiden kanssa jotakin itsestään.  Tällaisia ajatuksia ovat herättäneet seuraavat välähdykset:

1. Ensimmäiseksi juutuin ruudun ääreen, kun Toivo Sukari teki ruokaostoksiaan.  Kävi ilmi, että hän teki itse vain pihvin grillauksen (joskin teki sen ilmiömäistä luovuutta osoittaen nuijimalla puoleksi grillatut sisäfilepihvit nyrkillään kesken grillauksen) ja antoi nuorten kokkien hoitaa muut aterian osaset.   Niistä hän ei itse näyttänyt tuntevan montaakaan osaa, mutta eipä se tuntunut tunnelmaa häiritsevän, vaan ruokaan ja sen kommervenkkeihin suhtauduttiin kepeällä huumorilla.  Mukavaa, että hän oli hoksannut käyttää nuoria osaajia apunaan.  Minusta he olivat tosi sympaattisia häärätessään keittiössä ja ruokapöydän ympärillä.
2. Toinen minua kiinnostava kokkaaja oli Hanna Partanen.  Hänen näkökulmansa ruokaan oli asiantuntijan, ja ostoksilla tärkeintä olivat ravintoainesisällöt.  Minua kiinnosti erityisesti se, että hänen illallisensa sai oikeastaan murskaavan huonot pisteet, vaikka ei se minusta nyt niin huono ollut.  Olemme yhdessä tutkimuksessamme pohtineet ruoan terveellisyysimagon ja herkullisuuden välistä yhteyttä ja törmänneet mun muassa tosi mielenkiintoiseen hypoteesiin.  Siinä Teksasin yliopiston tutkija Rajagopal Raghunathan esittää, että meille on (ilmeisesti kulttuurimme seurauksena) sisäänrakennettu “Unhealthy = Tasty” intuitio.  Toisin sanoen, olemme alitajuntaisesti ja itse tiedostamatta sitä mieltä, että terveellinen ruoka ei voi olla hyvää ja päinvastoin, että epäterveellinen ruoka maistuu aina paremmalta kuin terveellinen.  Jos tämä pitää paikkansa, ajatelkaa, mitä se tarkoittaa, kun teemme ruokavalintojamme nälkäisinä ja väsyneinä arjen kiireiden puserruksessa!!  Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kurkata itse tutkimusta (tai sen tiivistelmää, joka löytyy tuon linkin alta).  Löysin lisäksi Raghunathanin esitelmän vuodelta 2007, jota voi käydä kurkkaamassa täältä.  Tuo Hanna Partasen saama huono pistemäärä viittaisi vähän siihen, että tuo Raghunathanin hypoteesi saattaisi jossain määrin pitää paikkansa.  Hmmm…

Katselen parhaillaan aamutelkkarista Kakolan vankilajohtajan jutustelua siitä, minkälaisia ajatuksia hänelle oli herännyt tänään telkkarissa alkavan realitysarjan kuvausten aikana.  Kyseessä on sarja, jossa 9 nuorta kaveria laitetaan 9 päiväksi vankilaan.

Siitä tuli mieleen kerran Intiassa näkemäni vankien välinen kokkikilpailu.  Siinä Intian vankiloiden ruokaa pyrittiin parantamaan vankiloiden kokkauskisaamisella.  Vangit saivat käyttöönsä vankilaruoan standardiraaka-aineet, joista sitten piti tehdä mahdollisimman hyvää ruokaa.   En nähnnyt itse ohjelmaa, mutta leikkasin talteen siitä kertovan pienen uutisen.

Sopisiko meillekin tällainen tapa parantaa laadullista kasvojenkohotusta kaipaavan ruoan tasoa? Minne kaikkialle kokkikisat voitaisiin viedä vankiloiden lisäksi?  Kouluihin? Vanhainkoteihin? Sairaaloihin? Työpaikkaruokailuun? Kahvihuoneen mikroaaltouunin ääreen?

KOHTI TOMAATTIKEITTO-PIHVIjaPAISTETUT PERUNAT-MUSTIKKAPIIRAKKAjaJÄÄTELÖ -PURUKUMIA

lokakuun 25, 2010 kello 8:13 am | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

Tänään julkistetaan Jali ja Suklaatehdas -elokuvan purukumin oikea prototyyppi.  Näin kertoo London Evening Standard muutaman päivän takaisessa artikkelissaan.  Tarinan kuuluisa “Kolmen ruokalajin purukumi” muutti makuaan tomaattikeitosta pihvin ja perunoiden makuun ja lopulta mustikkapiirakka ja jäätelö -jälkiruokaan.

Tutkijakeksijät/keksijätutkijat Sam Bombas ja Harry Parr ovat onnistuneet mikrokolloidisten kapseleiden avulla säätelemään aromiaineiden vapautumista purukumissa niin, että purukumin maku muuttuu pureskelun eri vaiheissa mansikasta suklaaksi.  Haasteita alkuperäisen purukumin aikaansaamiseksi vielä on, sillä esimerkiksi pelkästään suolaisen maun muuttaminen makeaksi ei varmaankaan ole ihan helppoa.

Lehden makuraati oli saanut maistaa kolmea eri makuyhdistelmää (keksi-omena-kaneli, campari-appelsiini ja piparminttu-mansikka).  Efektit olivat olleet prototyypille tyypillisen lyhytaikaisia ja horjuvia, mutta silti ilahduttavia ja mielikuvistusta kiehtovia.

GARUM MOLECULAIRE

lokakuun 24, 2010 kello 8:32 pm | Kotikokkausta tieteellisesti, Reseptit, Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

Apiciuksen keittokirjan mausteliemi "garum" tai "liquamen" ovat olleet osa ruokaperintöämme ainakin 2000 vuotta. Sen kemia kiinnostaa edelleen.

Umamimaailmaa tutkiessani törmäsin hienoon Robert Curtisin artikkeliin “Umami and the foods of classical antiquity”, joka perustui esitelmään umamin löytymisen 100-vuotissymposiumissa Japanissa vuonna 2008.  Artikkeli julkaistiin viime vuonna American Journal of Clinical Nutrition -lehdessä ja on kokonaisuudessaan nähtävissä täällä.  Se kertoo muun muassa siitä, miten nykyiset aasialaisen keittiön kalakastikkeet ovat sukua antiikin keittiön vastaaville voimakkaasti umamille maistuville mausteliemille.  Ne ovat niitä mielipiteitä voimakkaasti jakavia maustekaapin asukkaita, joita jotkut eivät voi sietää, kun toiset kuolaavat jo pullon nähdessään.

Reippaan makuinen kalakastikekaviaari syntyy näin: Otetaan 0,5 dl hyvää kalakastiketta ja 0,5 dl vettä. Lisätään 1 gramma agar agaria ja ...

Artikkelissa sekoittuu kemia ja historia viehkoksi tarinaksi.  Nautin lukea muun muassa Pompeijin kaivauksista löytyneistä mausteliemen valmistus- ja myyntipisteistä.  Garum oli tärkeä kauppatuote ja parhaat myös kansainvälisesti arvostettuja vientituotteita.  Pompeijin garumkauppiaiden talot olivat hulppeita.   Siellä kerrotaan myös, kuinka Plinius vanhempi kirjoitti Luonnohistoria-teoksessaan garumista etovana voimakkaan makuisena liemenä, joka valmistetaan mädättämällä.  Ennakkoluuloista nirppanokkaisuutta silloinkin…

... kiehautetaan samalla koko ajan sekoittaen. Kiehuvan kalaliemen haju ei kainostele, joten liesituuletin kolmoselle!!

Apiciuksen keittokirjan suomennetussa versiossa kerrotaan mausteliemen valmistuksesta näin: Kalojen sisälmykset heitetään saviruukkuun, suolataan ja jätetään likoamaan. Sen jälkeen kalansisälmykset kuivataan auringossa jatkuvasti sekoittaen. Tämä seos kaadetaan tiiviisiin koreihin, jotka puolestaan upotetaan tilaviin ruukkuihin. Koreista tihkuva vesi sekoittuu ruukkujen veteen, jolloin syntyy mausteliemi. Koriin jäi paksumpi mausteliemi “allec”.   Prosessi on pääsääntäisesti sama kuin modernin kalaliemen, jota valmistetaan ainakin Thaimaassa ja Vietnamissa – todennäkösiesti monessa muussakin maassa.

Lämmin agarliemi siirretään nokkapulloon, lääkeruiskuun tai pursotinpussiin, jonka kärkeen leikataan pienen pieni reikä.

Kemiallisesti mausteliemi syntyy, kun kalan omat proteiineja hajottavat proteaasientsyymit alkavat toimia sopivassa lämpötilassa.  Vahva suolaus estää mikrobiologisen pilaantumisen ja tärkein prosessi on todella entsymaattinen hydrolyysi.  Plinius vanhempi oli siis väärässä – kyseessä ei ole mädäntyminen vaan entsymaattinen hydrolyysi kalan omien entsyymien vaikutuksesta.  Pikkuhiljaa kalan lihakset ja kudokset muuttuvat nestemäisiksi, kun proteiinit pilkkoutuvat pikkuhiljaa rakennuspalikoikseen eli aminohapoiksi ja peptideiksi.  Samaa tapahtuu muun muassa valkohomejuuston kypsyessä sisältä valuvaksi – silloin kylläkin mikrobien entsyymitoiminnan vaikutuksesta.

Kun lämpimiä agarliemipisaroita tiputtelee jääkaappikymään rypsiöljyyn, pisarat hyytyvät astian pohjalle laskeutumisen aikana...

Tästä seoksesta löytyy makujen ilotulitus, jossa eri aminohapoilla ja peptideilla on jokaisella oma vivahteensa.  Jo parikymmenttä vuotta vanhassa artikkelissa “Taste of free aminoacids and peptides” kerrotaan, kuinka osa näistä tuo liemeen makeutta, osa karvautta, osa happamuutta, osa suolaisuutta ja osa umamia.  Ei siis ihme, ettei kalakastikkeen makua oikein osata sanoin kuvata.

...ja kohta kylmän öljyastian pohjalta voi kerätä tuoretta kalaliemikaviaaria. Nopea huuhtelu lämpimällä vedellä ja helmet on valmiita tarjoiltavaksi. Garum moleculaire!

Sellaisenaan kalakastike on tosi vahvaa tavaraa, jolla voi tarvittaessa myös shokeerata.  Itse olen käyttänyt sitä siellä, mihin kaipaan makuun syvyyttä ja täyteläisyyttä.   Se on esimerkiksi helppo korvike anjovikselle cesar-kastikkeessa.  Tuossa sivussa on kuvakertomus kalakastikekaviaarista, jota Rastaan Arto tekee 68C:n kananmunan seuraksi molekyylikokkauskurssillaan.  Sopii kylkeen mainiosti.  Ristin sen juuri Garum Moleculair’ksi.

PLAYSTATION “TASTE”

elokuun 26, 2010 kello 7:20 am | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | 1 kommentti

Vaahtokarkkien ravintoainesisältötaulukko kertoo, että täältä saa pelkkää hekumaa. Ei ensimmäistäkään kaloria tai ravintoainemolekyyliä:-)

Ennen vanhaan tiesimme, että kun ruoka maistui makealta, siinä oli sokeria.  Se oli siis nopean energian lähde.  Niukkuuden aikana se oli toivottu signaali, mutta sittenhän me eksyttiin kaikki joukolla karkkimaahan.

Muutkin maku- ja hajuaistit ovat meille evoluution myötä syntyneitä ravitsemusneuvojia: suolainen ohjannut kivennäisaineiden ja umami proteiinien lähteille, karvas varoittanut vaarasta.  Monet kemotuntoaistimukset, kuten chilin polte ovat nekin alun perin olleet varoittavia signaaleja, mutta nehän me olemme jo kauan sitten valjastaneet osaksi kulinaarisia aisti-ilotteluja.  Ja näin me olemme tehneet jo kaikille muillekin aisteille.

Hekumahakuisuudestamme hauska esimerkki:  Työkaveri oli bongannut mainoksen “terveellisestä” herkusta, ja laittoi linkin tänne vaahtokarkkisivuille.  Oheisen kuvan ravintoainesisältötaulukko kertoo tämän superterveellisen ruoan ravintoainesisällön:  kaloreita 0, rasvaa 0, sokereita 0, proteiineja 0.

Hyvin tehdyssä ruoassa on ripaus kaikkia aistiärsykkeitä: suolaista, makeaa, hapokkuutta, tuoksua, poltetta, viileyttä, pehmeyttä, kovuutta ja mitä kaikkea. Eikä niitä kokata ruokaan perusravinnonsaantimielessä, vaan tuottamaan yhä uusia ärsykkeitä alati vaativimmille aisteillemme.  Tällä hetkellä ruoka on meille enemmän aistimuksia ja elämyksiä kuin energiaa ja ravintoa.  Mitäs muuta tarkoitusta varten meillä on keinotekoiset makeutusaineet, kevyttuotteet, rasvattomat rasvat ja suolattomat suolat?  Niiden avulla tuotetaan ärsykkeitä ilman tarpeetonta ravintoaineiden ja energian saantia.  Ja keksintöjä tulee koko ajan lisää:

Ystäväni Erik Fooladi Norjasta on ehtinyt tehdä sen, mitä minä olin suunnitellut ryhtyväni alkamaan tekemään heti, kun ennätän. Hän oli ostanut nettikaupasta miraculin-marjoja, tehnyt niillä makukokeita ja postannut kokeistaan kiinnostavan tekstin.  Kannattaa käydä lukemassa alkuperäinen postaus, mutta niille, jotka eivät ennätä, tässä lyhyt kooste:

Miraculin on makuaistimusta muuntava glukoproteiini, jonka ansiosta hapan ruoka muuttuu makeaksi.  Tai ei se muutu makeaksi, mutta kielemme maistaa happaman makeana.  Kirjallisuuden mukan miraculin sellaisenaan ei maistu miltään, mutta yhdessä happaman yhdisteen kanssa synnyttää makean aistimuksen.  Proteiinin mekanismi on vielä osin tuntematon, mutta arvellaan, että se sitoutuu makean maun reseptoriin ja muuttaa väliaikaisesti reseptoriproteiinin rakennetta.  Muuttunut reseptori aktivoituu myös hapon läsnäollessa.

Erik kertoo blogissaan, että miraculin itsessään ei kielellä maistunut juuri miltään, mutta muutti happamien ruokien, kuten omenatuoremehun, etikan, piimän ja sitruunan  makua makeaksi.  Hänen mukaansa miraculin todella muutti osan happamasta mausta makeaksi eikä kyseessä ollut happamuuden peittäminen makeudella (mitä esimerkiksi sokeri tekee).

Tällaisia makuaistimuksia muuntelevia yhdisteitä tunnetaan muitakin.  Linkkejä vaikka täältä.  Niitä on sekä “anti-makeita”, eli makeaa aistimusta vaimentavia että makeutta tuottavia proteiineja.  Jotkut ovat sekä itse intensiivimakeuttajia ja samalla muuttavat hapanta aistimusta makeaksi.  Seuraava askel keinotekoisten makeuttajien jälkeen, kun etsimme uusia keinoja maistaa makeaa ilman energiaa.

Minkähänlaisia sovellutuksia me näistä tulemme vielä näkemään ja maistamaan?  Varmaan tämä tulee olemaan yksi tapa makeuttaa ruokia pienemmällä sokerimäärällä, kunhan se ensin läpäisee pitkät lupaprosessit.  Ilmeisesti miraculinille on haettu FDA hyväksyntää jo 70-luvulla, mutta se on hylätty.  Minä en ainakaan tiedä, että tällä hetkellä olisi hakemuksia sisällä missään päin maailmaa.

Makuaistimusta muuntelevat yhdisteet tarjoavat yhden uuden leikkikentän kulinaarisille kokeiluille.   Se tuo yhden uuden nappulan aistimusten virtuaalimaailmaan, jota pelaamme päivittäisillä ruokapäätöksillämme. Playstation Taste.  Niin hauskaa kuin se onkin, kolikolla on kääntöpuolensa.

Miraculin ja muut makuaistimusta muokkaavat yhdisteet voivat väärin käytettyinä viedä meidät yhä kauemmas omien aistiemme tuottamasta ilmaisesta opastuksesta.  Miraculinin tapauksessa se esimerkiksi tarkoittaisi, että kun aistimme ohjaavat meitä etsimään makeaa, me eksymmekin syömään suuret määrät hapanta ruokaa. Hammaslääkäriliitolla saattaisi olla sanansa sanottavana, kun laihtuu, mutta menettää hammaskiilteensä.  Väärinkäytöksen pelko on ihan hyvin saattanut olla syynä myös FDA:n päätökseen hyllyttää valmiste.

Pohjimmiltaan kyse on siis vakavasta asiasta.  Minä tilasin jo marjoja mutta ajattelin leikkiä niillä vakavasti.

ME SYÖMME TARINOITA

heinäkuun 25, 2010 kello 11:47 am | Määritelmiä ja teoriaa molekyyligastronomiasta, Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

Molekyyligastronomian tarina on vielä usvainen

Olen ennenkin todennut, että me emme varsinaisesti halua syödä hyvää ruokaa.  Me etsimme ja valitsemme mahdollisimman tuttua ruokaa.  Näin olen huomannut erityisesti kotiväen keskuudessa, kun puhutaan lempiruoista ja ruokatoiveista.  Tosin tätä havaintoani varmaan vääristää se, että usein omat kokeilevat kokkaukseni eivät välttämättä ole kumpaakaan, jolloin primäärivalintakriteeri jää hämärän peittoon.  Kokkailuni ovat useimmiten outoja, eikä aina onnistu parhaalla mahdollisella tavalla.

Esimerkiksi, kun vanhin poikani oli pieni, tein hänelle aina syntymäpäiväkakuksi jotakin erikoista:  intiaanikaudella intiaanitelttakakun, ritarikaudella ritarilinnakakun ja seikkailukaudella aution saaren, jonka rantaan lipui jäätelölaiva.  Sitten poika täytti 8 ja kysyin, minkälaisen kakun hän tällä kertaa haluaisi.  Kysymys sytytti unelmoivan katseen silmiin ja poika vastasi kaukaisuuteen utuisesti tähyten: Äiti, mä haluaisin sellaisen … sellaisen … ihan tavallisen kakun! Luulen, että olin pitänyt turhan suurta meteliä ihmekakuistani, ja poika halusi keskittyä vain juhlimaan kavereidensa kanssa ilman, että tarvitsisi kiinnittää huomiota äidin kakkuihin ja muihin toisarvoisiin asioihin.

Mutta teesini on, että me syömme enemmän tarinoita kuin konkreettista ruokaa lautaselta.  Ruoan täytyy kertoa tarina, ja me kuuntelemme niitä tai kerromme niitä itse.  Tältä maistuvat mummin lihapullat. Meillä joulupöydässä on aina x, y ja z. Minusta me ruoankin kohdalla etsimme jatkuvasti vastausta Paul Gauguinin kuuluisaan kysymyssarjaan  Mistä tulemme? Keitä olemme? Minne menemme?

Tietoisesti tai tietämättä minäkin kerron tarinaa joka kerta, kun valitsen kaupassa ruokaostoksia, teen ruokaa tai vaikka valitsen aamiaisen hotellissa.  Kun eilen leivoin taas pitkästä aikaa pullaa, muistelin, kuinka moderni äitini aikanaan 70-luvun alussa seurasi ajan henkeä.  Silloin Suomeen oli juuri rantautunut aika massiivinen terveysvalistus, kun oli Pohjois-Karjala-projekti, Toivo Rautavaara, ensimmäiset ”terveyskaupat” ja Vogelin terveystuotteet.  Suurin osa naapurustosta piti suolasta ja voista paasaamista turhana ja jokaiseen lounaspöytään ilmestynyttä kiinankaali-appelsiinisalaattia kaninruokana.  Äiti kuitenkin kuunteli viestin tarkkaan ja sen seurauksena esimerkiksi korvasi kolmanneksen pullataikinan vehnäjauhoista grahamjauhoilla ja vähensi reseptin sokerista ja rasvasta kolmanneksen pois. Me kaikki söimme, kuuntelimme äidin terveellisyystarinaa ja tykkäsimme tietysti niin kuin äidin pullista tykätään.  Nyt minä kuitenkin suljen ympyrää ja palaan omassa pullareseptissäni takaisin voihin ja valkoisiin vehnäjauhoihin, ja kerron samalla omaa tarinaani hyvän maun ja kohtuullisuuden siunauksellisuudesta.  Kumpikin olemme oman aikamme kasvatteja.  Mielenkiinnolla odotan, minkälaista pullaa meidän pojat alkavat leipoa:-)

Mainokset ovat tietysti kaikki tarinoita, joita syömme.  Joskus ne kertovat unelmista (Äitien tekemää ruokaa), mutta aika usein varsinkin meillä Suomessa ne ovat hyvinkin järkevää luettavaa (X:n terveysvaikutuksilla aloitat uuden, kevyemmän elämän!). Jokainen ruokablogaaja kertoo tietysti hänkin omaa tarinaansa, joka sekin voi olla romanttinen, tai sitten täynnä joko huumoria tai järjen ja vastuullisuuden ääntä.  Kaikki upeita lukea!

Siis mitä???

Parhaiten tarinan tärkeyden huomaa, jos se puuttuu.  Oivalsin tämän, kun tarjoilimme molekyylikokkauksiamme Provinssirockin tilaisuudessa, josta olen jo tehnyt pari aiempaakin postausta.  Sekä pyttipannujäätelö että porter-suklaachantilly herättivät tosi ristiriitaisia tuntemuksia maistajissa varsinkin, jos he vain pistäytyivät kioskillamme ja ottivat maistiaiset.  Ilmeet olivat moninaiset ja kommentit usein tyyliä Ohoh..! Kun sitten liitin tarjoiluun mukaan pienen tarinan siitä, mitä oli odotettavissa ja miten tällaiset annokset olivat syntyneet, maistamiseen tuli uusi ulottuvuus ja niiden makukin hyväksyttiin aivan eri tavalla.  Ensimmäinen reaktio molempiin yhdistelmiin (pyttipannu ja jäätelö sekä suklaa ja olut) oli torjuva ja epäilevä.  Tarinan jälkeen maistajat selvästi erottuivat ainakin kahteen ryhmään, joista toista kutsuisin seikkailijoiksi ja toista perinteiden kannattajiksi.  Erityisesti seikkailijat muuttivat suhtautumistaan, kun varoitin, että kokemus ei välttämättä ole ihan kesyimmästä päästä. Alkuun “omituinen” muuttuikin kiinnostavaksi ja hauskaksi, joskus jopa hyvän makuiseksi:-)

Tarinoiden merkitys ruokanautinnolle on tietysti myös aktiivisen tutkimuksen kohteena.  Kööpenhaminan yliopiston professori Michael Frost Bom ryhmineen on esimerkiksi tutkinut molekyyligatronomisen ravintola-aterian ruokailijoissa synnyttämiä tuntemuksia ja muutenkin tehnyt tätä aihetta sivuavaa tutkimusta.  Hän on myös pitänyt aiheesta hyvän luennon vuonna 2009, jonka materiaali on saatavissa täältä.  Tutkimuksessaan hän on käyttänyt sekä rationaalisia, teknologiapainotteisia tarinoita että kuvailevia, mielikuvitukseen vetoavia tarinoita.  Hänen tutkimuksessaan rationaaliset tarinat tuntuivat herättävän ruokailijoissa paremman vasteen eli annoksista pidettiin enemmän, kun tarina vetosi järkeen.  Ylipäänsä kuitenkin näytti siltä, että mitä lähempänä annos oli jotakin tuttua ruokaa, sitä enemmän siitä pidettiin.  Täysin uudet annokset saivat vähiten ääniä.  Niillä ei selvästikään vielä ole tarinaa.

Molekyyligastronomian ja –kokkauksen kertomus on vasta muotoutumassa ja nivoutumassa osaksi suurta ruokatarinaamme.   Tämän hetkisen kokemukseni perusteella minusta näyttää siltä, että tällä hetkellä molekyylikokkaus vetoaa eniten teknisesti suuntautuneisiin tyyppeihin.  Saa nähdä, koska se puhuttelee myös romantikkoja;-)