MAISEMAN YKSITOIKKOISUUDESTA

huhtikuun 4, 2010 kello 8:22 am | Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | 2 kommenttia

Selkeää ja järkevää linjanvetoa, mutta jotenkin yksitoikkoista...

Pääsiäisen ajan sanomalehdistössä keskusteltiin taas ruokakulttuurista.  Keskustelu alkoi hesarin mielipidepalstoilta kiirastorstaina ja jatkui iltasanomien toimitetulla jutulla “Kiukkuiset kokit!”, jossa laitettiin vastakkain ruokakulttuurin köyhtymisestä huolestuneet kokki Henri Alen ja ruokavaikuttaja Eeropekka Rislakki, sekä toiselle puolelle barrikadia Eviran elintarvikehygieniaa valvovat tahot.

Lyhyesti ja yksinkertaistaen keskustelu meni niin, että ruokakulttuurivaikuttajat olivat huolissaan siitä, että jatkuvasti kiristyvät säännöt ja ohjeet vievät vapauden luoda keittiöissä aitoja makuja, ja pelkäsivät sääntöjen ohjaavan keittiökulttuurin yhä voimakkaammin puolivalmisteiden, esikäsiteltyjen raaka-aineiden ja einesten käyttöön.  Evira kiisti syytökset ja sanoi, etteivät säädökset kiellä käsittelemättömien raaka-aineiden, kuten multaporkkanoiden käsittelyä, vaan ohjeistavat niiden turvallista käsittelyä.

Toivoisin, että tuollainen keskustelu saisi enemmänkin jalansijaa ja sitä uskalleittaisiin jatkaa tässä konsensuksen kotimaassa.  Tuollainen rajunpuoleinen argumentointi parhaimmillaan maustaa keskustelua sopivan tuliseksi, jolloin eri näkökulmat pääsisivät paremmin esiin.  Kaikki ruoan parissa työskentelevät – tässä tapauksessa sekä kokit että Evira – kun varmasti katsovat vievänsä suomalaista ruokakulttuuria eteenpäin.

Ei ole kuitenkaan hyvä, jos näkemys ruokakulttuurista muodostuu liian yksipuoliseksi, tai jos vain joku taho saa sanella, miltä suomalaisen ruokakulttuurin pitäisi näyttää.  Tämä ajatus tuli minulle mieleen, kun hiihtelin pääsiäishangilla jossakin Pohjois-Suomessa.  Siellä kunnan isät olivat vetäneet retkiladun kätevästi ja tehokkaasti noudattelemaan voimalinjoja, jota seuraten sivakointi sujui reippaasti.  Se oli varmaan tehokas ja järkevä linjaus:  latukoneella sai ajella suoraan, erillisiä merkkiviirejä ei tarvinnut eikä tarvinnut uhrata koskematonta luontoa tarpeettomasti vapaa-ajan toimintaan.

Tuolla ladulla toteutettu hiihtosuoritus varmaan täytti kaikki fysiologisesti mitattavat tehtävänsä: nosti hien pintaan, kulutti kaloreita ja lisäsi liikuntasuorituksesta johtuvan mielihyvähormonin tuotantoa.  Se oli myös taatusti turvallinen tapa hiihtää, kun ei ollut mäkiä, mutkia eikä käkkärämäntyjä kasvattamassa loukkaantumisen riskiä.  Se ei kuitenkaan antanut mitään virkistystä mielelle tai mielikuvitukselle.

Tuli mieleen, että samalta näyttäisi ruokakulttuurimaisema, jota ohjaisi vain järkevät ja rationaaliset valinnat.  En tiedä, menikö tämä vertaus yhtään perille, mutta en nyt ehdi miettiä parempaakaan, kun keittiössä kutsuu pääsiäisaterian misaustalkoot.

Anyways, tällä hetkellä suomalainen ruokakulttuuri näyttää minun silmissäni hiukan liikaa tuolta kuvaamaltani hiihtoreitiltä.

Leave a Reply