ME SYÖMME TARINOITA

heinäkuun 25, 2010 kello 11:47 am | Määritelmiä ja teoriaa molekyyligastronomiasta, Sitä sun tätä ruoan ympäriltä | Ei kommentteja

Molekyyligastronomian tarina on vielä usvainen

Olen ennenkin todennut, että me emme varsinaisesti halua syödä hyvää ruokaa.  Me etsimme ja valitsemme mahdollisimman tuttua ruokaa.  Näin olen huomannut erityisesti kotiväen keskuudessa, kun puhutaan lempiruoista ja ruokatoiveista.  Tosin tätä havaintoani varmaan vääristää se, että usein omat kokeilevat kokkaukseni eivät välttämättä ole kumpaakaan, jolloin primäärivalintakriteeri jää hämärän peittoon.  Kokkailuni ovat useimmiten outoja, eikä aina onnistu parhaalla mahdollisella tavalla.

Esimerkiksi, kun vanhin poikani oli pieni, tein hänelle aina syntymäpäiväkakuksi jotakin erikoista:  intiaanikaudella intiaanitelttakakun, ritarikaudella ritarilinnakakun ja seikkailukaudella aution saaren, jonka rantaan lipui jäätelölaiva.  Sitten poika täytti 8 ja kysyin, minkälaisen kakun hän tällä kertaa haluaisi.  Kysymys sytytti unelmoivan katseen silmiin ja poika vastasi kaukaisuuteen utuisesti tähyten: Äiti, mä haluaisin sellaisen … sellaisen … ihan tavallisen kakun! Luulen, että olin pitänyt turhan suurta meteliä ihmekakuistani, ja poika halusi keskittyä vain juhlimaan kavereidensa kanssa ilman, että tarvitsisi kiinnittää huomiota äidin kakkuihin ja muihin toisarvoisiin asioihin.

Mutta teesini on, että me syömme enemmän tarinoita kuin konkreettista ruokaa lautaselta.  Ruoan täytyy kertoa tarina, ja me kuuntelemme niitä tai kerromme niitä itse.  Tältä maistuvat mummin lihapullat. Meillä joulupöydässä on aina x, y ja z. Minusta me ruoankin kohdalla etsimme jatkuvasti vastausta Paul Gauguinin kuuluisaan kysymyssarjaan  Mistä tulemme? Keitä olemme? Minne menemme?

Tietoisesti tai tietämättä minäkin kerron tarinaa joka kerta, kun valitsen kaupassa ruokaostoksia, teen ruokaa tai vaikka valitsen aamiaisen hotellissa.  Kun eilen leivoin taas pitkästä aikaa pullaa, muistelin, kuinka moderni äitini aikanaan 70-luvun alussa seurasi ajan henkeä.  Silloin Suomeen oli juuri rantautunut aika massiivinen terveysvalistus, kun oli Pohjois-Karjala-projekti, Toivo Rautavaara, ensimmäiset ”terveyskaupat” ja Vogelin terveystuotteet.  Suurin osa naapurustosta piti suolasta ja voista paasaamista turhana ja jokaiseen lounaspöytään ilmestynyttä kiinankaali-appelsiinisalaattia kaninruokana.  Äiti kuitenkin kuunteli viestin tarkkaan ja sen seurauksena esimerkiksi korvasi kolmanneksen pullataikinan vehnäjauhoista grahamjauhoilla ja vähensi reseptin sokerista ja rasvasta kolmanneksen pois. Me kaikki söimme, kuuntelimme äidin terveellisyystarinaa ja tykkäsimme tietysti niin kuin äidin pullista tykätään.  Nyt minä kuitenkin suljen ympyrää ja palaan omassa pullareseptissäni takaisin voihin ja valkoisiin vehnäjauhoihin, ja kerron samalla omaa tarinaani hyvän maun ja kohtuullisuuden siunauksellisuudesta.  Kumpikin olemme oman aikamme kasvatteja.  Mielenkiinnolla odotan, minkälaista pullaa meidän pojat alkavat leipoa:-)

Mainokset ovat tietysti kaikki tarinoita, joita syömme.  Joskus ne kertovat unelmista (Äitien tekemää ruokaa), mutta aika usein varsinkin meillä Suomessa ne ovat hyvinkin järkevää luettavaa (X:n terveysvaikutuksilla aloitat uuden, kevyemmän elämän!). Jokainen ruokablogaaja kertoo tietysti hänkin omaa tarinaansa, joka sekin voi olla romanttinen, tai sitten täynnä joko huumoria tai järjen ja vastuullisuuden ääntä.  Kaikki upeita lukea!

Siis mitä???

Parhaiten tarinan tärkeyden huomaa, jos se puuttuu.  Oivalsin tämän, kun tarjoilimme molekyylikokkauksiamme Provinssirockin tilaisuudessa, josta olen jo tehnyt pari aiempaakin postausta.  Sekä pyttipannujäätelö että porter-suklaachantilly herättivät tosi ristiriitaisia tuntemuksia maistajissa varsinkin, jos he vain pistäytyivät kioskillamme ja ottivat maistiaiset.  Ilmeet olivat moninaiset ja kommentit usein tyyliä Ohoh..! Kun sitten liitin tarjoiluun mukaan pienen tarinan siitä, mitä oli odotettavissa ja miten tällaiset annokset olivat syntyneet, maistamiseen tuli uusi ulottuvuus ja niiden makukin hyväksyttiin aivan eri tavalla.  Ensimmäinen reaktio molempiin yhdistelmiin (pyttipannu ja jäätelö sekä suklaa ja olut) oli torjuva ja epäilevä.  Tarinan jälkeen maistajat selvästi erottuivat ainakin kahteen ryhmään, joista toista kutsuisin seikkailijoiksi ja toista perinteiden kannattajiksi.  Erityisesti seikkailijat muuttivat suhtautumistaan, kun varoitin, että kokemus ei välttämättä ole ihan kesyimmästä päästä. Alkuun “omituinen” muuttuikin kiinnostavaksi ja hauskaksi, joskus jopa hyvän makuiseksi:-)

Tarinoiden merkitys ruokanautinnolle on tietysti myös aktiivisen tutkimuksen kohteena.  Kööpenhaminan yliopiston professori Michael Frost Bom ryhmineen on esimerkiksi tutkinut molekyyligatronomisen ravintola-aterian ruokailijoissa synnyttämiä tuntemuksia ja muutenkin tehnyt tätä aihetta sivuavaa tutkimusta.  Hän on myös pitänyt aiheesta hyvän luennon vuonna 2009, jonka materiaali on saatavissa täältä.  Tutkimuksessaan hän on käyttänyt sekä rationaalisia, teknologiapainotteisia tarinoita että kuvailevia, mielikuvitukseen vetoavia tarinoita.  Hänen tutkimuksessaan rationaaliset tarinat tuntuivat herättävän ruokailijoissa paremman vasteen eli annoksista pidettiin enemmän, kun tarina vetosi järkeen.  Ylipäänsä kuitenkin näytti siltä, että mitä lähempänä annos oli jotakin tuttua ruokaa, sitä enemmän siitä pidettiin.  Täysin uudet annokset saivat vähiten ääniä.  Niillä ei selvästikään vielä ole tarinaa.

Molekyyligastronomian ja –kokkauksen kertomus on vasta muotoutumassa ja nivoutumassa osaksi suurta ruokatarinaamme.   Tämän hetkisen kokemukseni perusteella minusta näyttää siltä, että tällä hetkellä molekyylikokkaus vetoaa eniten teknisesti suuntautuneisiin tyyppeihin.  Saa nähdä, koska se puhuttelee myös romantikkoja;-)

Leave a Reply