BICORPin HUNAJANHAKIJAT

9 kesä

 

Bicorpin kylästä noin kymmenen kilometrin päässä sijaitsee Cueva de la Arana - hämähäkkiluolat. Sinne suuntasin toukokuussa, koska olin haaveillut noiden kaltereiden takana olevien kuvien näkemisestä jo ainakin kymmenen vuotta.

Kauan sitten kirjoitin kirjaani ”Kemiaa keittiössä”, miten haluaisin nähdä livenä Espanjan Valenciassa sijaitsevan kalliomaalauksen villimehiläisten pesänryöstöstä.  Näin kuvan ”hunajankerääjät” -kalliomaalauksesta ensimmäisen kerran muistaakseni Reay Tannahillin kirjasta ”Food in history” ja sen jälkeen se on tupsahtanut esiin milloin missäkin yhteydessä.  Kerran jo pääsin sitä tosi lähelle, kun vierailin pari vuotta sitten Bicorpin kylän ekomuseossa. Toukokuussa 2013 pääsin vihdoin itse kalliomaalauksille.

Bicorpin kylä Valenciassa sijaitsee de Muela de Cortes’n kansallispuiston kupeessa.  Alueelta löytyy runsaat parikymmentä esihistoriallista nähtävyyttä dinosaurusten jalanjäljistä ihmisten ensimmäisten pysyvien asumusten jäännöksiin.  Cuevas de la Araña – hämähäkkiluola – on näistä yksi. 

Näiden kaltereiden taakse pääsi oppaan avaimilla. Siellä saimme tutustua kymmeniin hyvin säilyneisiin kalliomaalauksiin, joista vanhimmat olivat 10 000 ja nuorimmat 3 000 vuotta vanhoja.

Kolmen luolan kokonaisuuteen kuuluu kaksi kalteriseinillä suojattua, kalliomaalauksia sisältävää luolaa sekä yksi syvempi luola, jonka kattoa ja seiniä peittää monituhatvuotinen nokikerros. Kalterit asennettiin sen jälkeen, kun kymmenen tuhatta vuotta vanhoja kuvia oli alkanut kadota seinistä ja jäljelle jäi vain hakkuujäljet. 

Luolille pääsee joko itsenäisesti patikointireittejä pitkin, tai varaamalla ekomuseosta etukäteen oppaan.  Opas on sikäli hyvä vaihtoehto, että hänellä on avaimet kalterioviin, jolloin kuvia pääsee ihailemaan ihan lähietäisyydeltä.  Oppaan kanssa mekin rymistelimme vanhalla maastoautolla luolien lähelle ja lopulta patikoimme kapeaa polkua itse luolille. Oli huikea tunne, kun tuo 8000 vuotta vanha kuva oli yhtäkkiä silmieni edessä, lähempänä kuin Mona Lisa Louvressa.

Melkein tuli itku, kun hahmotin tämän pienen kuvasarjan kalliosta.

Vaikka kuva on ikäisekseen hyvin säilynyt, sen löytämiseen menee hetki. Suojaisessa kallioseinämässä on siellä täällä pieniä veden kovertamia reikiä.  Kuvan maalaaja on valinnut yhden niistä, ei juuri tulitikun päätä suurempaa, ja ikuistanut sen ympärille koko draaman.  Kuvan naisella on toisessa kädessään keräilyastia ja toisella kädellä hän kurottaa kohti koloa.  Nainen roikkuu pitkissä köysissä ja kaukana hänen alapuolellaan toinen ihmishahmo pitelee köysiä paikoillaan.  Pesä on siis hyvin korkealla, ainakin kymmenen metrin korkeudessa, ja draaman tuntua lisää ympärillä pörräävät mehiläiset, jotka nekin on ikuistettu kallioon pienellä pensselillä.

Kuva on häkellyttävän pieni; itse kerääjähahmo mahtuisi tulitikkulaatikon kanteen.  Kuvan piirtäjän on täytynyt valita hyvin pieni pensseli, eikä maalia ole tarvittu kuin tilkka. Kuva on piirretty kallion seinään suojaisaan paikkaan siten, että piirtäjä on saanut kyykistyä luonnon muovaamalle kalliopenkille pienen värikipponsa ja siveltimensä kanssa ja piirtää kallioon koko tarina: pesä, kerääjä, mehiläiset,pitkät köydet, keräysastia ja apuri.  Hunajan maku.

Samaan kohtaan minä sain asettua katselemaan kuvaa 8000 vuotta myöhemmin.  Tämän kuvan vieressä oli kaksi tuhatta vuotta vanhempi kuva kalliolta putoavasta hevosesta ja toisessa puolella kolme tuhatta vuotta nuorempi kuva villivuohista. Ainakin seitsemäntuhatta vuotta olivat nuo ihmiset siis kulkeneet alueella metsästäen, keräillen ja hunajaa keräten.

Kaksi luolista oli suojattu kalterein, mutta tähän ikiaikaiseen asumukseen oli vapaa pääsy. Sen seiniä ja kattoa peitti kymmenen tuhatta vuotta vanha noki. Luolat jamaalaukset löysivät paikalliset vuohipaimenet 1920. Tai oikeastaan he "löysivät luolat uudelleen", sillä nuo metsästäjäjeräilijät olivat kulkeneet alueella ainakin 7000 vuoden pituisen ajanjakson piirtäen aina uuden kuvan vanhojen viereen omasta ajastaan viestiksi tuleville sukupolville.

Kuka ja minkälainen oli tuo ihminen, joka sai kuvan piirtää ja miltä hänestä mahtoi tuntua liittäessään oman kuvansa tuohon tuhansia vuosia kestävään kuvaketjuun?  Ja kuka oli tuo nainen, joka uskalsi kiivetä köysien varassa kymmenien metrien korkeuteen villimehiläisten vartioimalle hunajavarastolle?Bicorpin ecomuseon videossa hänet on kuvattu elävästi, mutta pelkään rikkovani tekijäoikeuksia, jos laitan videoesityksessä ottamani kuvat tänne.

Todennäköisesti hän kuitenkin oli nainen, sillä kuvan kerääjällä on kapea uuma ja leveät lanteet.  Hiuslaite muistuttaa muhkeaa palmikkokimppua, vähän samanlaista kuin Sofi Oksasella on tänään.

Entä mihin tuo hunaja käytettiin?  Oliko se ihanan makea herkku ja samalla räjähtävä energialähde metsästäjäheimolle vai saiko se käydä päihdyttäväksi simaksi? Juomaksi, josta Claude Levi-Strauss sanoo, että ”sen keksiminen oli ihmiselle reitti luonnosta kulttuuriin.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *